I don't know what's real anymore.

[sya]

// Karma messiin Deanin kanssa!

"Katso Jason.", pikkutytön harmaantunut ääni kantautui meren rauhallisen pauhun ylitse. Sanat saivat nuoren surffarin kääntymään höpsö ilme karhean parransängen koristamilla kasvoilla. "Merelle.", Emily selvensi sanojaan irrottamatta katsettaan kuohuvasta merestä, jonka horisontti oli kuin saavuttamaton ääriviiva tulevaisuudessa. Jason teki oikeasta kädestään aurinkosuojan ja pienesti siristelevät silmät kohtasivat nopeasti varsin lohduttoman näyn. Lähes horisontin rajamailla kellui jonkinlainen ihmissielun riepu rakentamansa puupaatin päällä. Ihan loistava idea sinänsä selviytyä pois koko saarelta, mutta koko näyn murskasi se karvas tosiseikka, että kyseinen purjehtija oli kuollut. Lojuva ruumis aallokoilla lipuvalla lautalla. Näky nosti karvaan palan nuorukaisen kurkkuun ja sai tuon nielaisemaan raskaasti. Pikkutyttö ei sen sijaan hievahtanutkaan. Tuo vain tuijotti tätä surullista maalausta jyrkän, ehkä jopa asteen surumielisen katseen kera.

"Ihan kamalaa...", Jason sai sanottua surullisen katseen kera, eikä voinut olla kääntämättä katsettaan pois raskaan huokaisun saattelemana. Emily vain kohautti harteitaan ja kääntyi myös pois meren suunnasta. Turha hukata sellaiseen aikaan. Pieni surffikylä oli tullut kuin tyhjästä kaksikon eteen, mutta usean päivän viidakkokävelyn jälkeen se oli ollut ihan piristävä näky. Ensimmäisen viidentoista minuutin ajan Jason oli ihastellut hylättyjä lautoja intohimoinen pilke silmissään siinä missä Emily oli jäänyt tähyilemään taivaalla huutavia lintuja. Jopa lintujen ääntely oli kuullostanut joltain surulaulujen lähettiläältä. Aivan kuin kuolema olisi seurannut jokaista rääkäisyä. Nopeasti kaksikko oli kuitenkin suunnannut tiensä pikkukylän rantaviivan rajaan ja jäänet ihastelemana merta. Tai no, ihastelemiseksi sitä ei voinut enää kutsua. Ei varsinkaan Jasonin toimesta, jonka ilme oli nyt muuttunut suorastaan ahdistuneeksi. Emilyn ilmeessä taas ei näkynyt pienintäkään värähdystä. "Mennään. Ei haaskata aikaa.", lapsi totesi kylmästi ja otti muutaman askeleen, joita Jason seurasi pian vilkaisten vielä kerran merelle surullinen ilme kasvoillaan.

Miksi maailma oli mennyt tähä suuntaan? Katsoipa sitä minne suuntaan tahansa, näkyi aina vain ympärillä kuolemaa.

// Tein hieman puolitiehen jäävän tönkön aloituksen, mutta ajattelin että toisit Deanin edes lähimaille ennen toimintaa. c:

[Karma]

: Yeaah! Voin korkata Deanin o-ou


Tänään oli ollut oikeastaan hyvä päivä. Ainakin parempi kuin eilinen, jos tarkkoja oltiin. Dean oli käynyt läheisessä kaupungissa etsimässä täydennystä tarvikkeilleen. Hän oli onnekseen löytänyt pari pakettia panoksia käsiaseeseensa, joten hän pystyisi turvaamaan itseään jonkin aikaa varsin hyvin. Toisenlaista asetta hän ei ollut sen sijaan löytänyt, mikä oli harmillista. Toisaalta kyllä hän pärjäsi näinkin, ainakin toistaiseksi. Dean ei silti ollut lainkaan tyytyväinen, vaikka panosten lisäksi hän oli löytänyt vesipulloja ja syötävää. Se tärkein, mitä hän oli etsinyt jo useita päiviä, tuntui karkaavan hänen käsistään yhä vain kauemmaksi. Kaikki tuntui suorastaan surkealta hakuammunnalta, sillä tuntui kuin hänen tyttärensä olisi kadonnut maan nielemänä. Silti mies ei suostunut uskomaan, että pahin olisi jo tapahtunut. Se ei vain mitenkään voinut olla mahdollista.

Harmaahiuksinen käveli pitkin hiekkarannan ja viidakon rajalla, siinä missä kasvillisuus alkoi vihertää. Dean oli käärinyt mustien, hieman tomuisten puvunhousujensa lahkeet polven alapuolelle, jottei olisi niin kuuma. Hän oli pukenut ylleen harmaan t-paidan, joka oli Havaijin lämmössä kostunut jonkin verran selän kohdalta. Mies tunsi kuinka hänellä oli hiekkaa kengässään, mutta hän ei antanut sen haitata itseään. Hiekanmuruset olivat pientä hänen murheidensa rinnalla. Dean pysähtyi hetkeksi ja tähysti ulapalle päin. Aallot löivät rauhaisasti vasten rantaa, mutta jollain ironisella tavalla ilta oli kaunis. Auringonlaskun punaiset sävyt eivät lohduttaneet, sillä pahin oli vielä edessä. Seuraavan alkavan tunnin sisällä paratiisi muuttuisi jälleen kerran painajaiseksi. Mies huokaisi itsekseen ja hapuili vesipulloa putkikassinsa uumenista. Tästä illasta tulisi vielä raskas, ellei mies löytäisi itselleen jotain suojapaikkaa. Peräkkäisten unettomien öiden väsymys painoi hartioita kasaan, mutta nyt ei ollut aika luovuttaa. Olisi vain purtava pölyä ja jatkettava eteenpäin pää pystyssä. Ei vanha mies siihen muuta lääkettä keksinyt, koska sellaista ei ollutkaan. Ei tästä helvetistä päässyt kukaan pois.

Juotuaan hieman viileää vettä, mies kiersi korkin kiinni ja laittoi pullon takaisin kassiinsa. Hän loi katseensa viidakkoon, joka näytti vielä varsin rauhalliselta. Muutamaan tuntiin mies ei ollut nähnyt lainkaan kulkijoita tai mitään muutakaan normaalista poikkeavaa, joten hän tunsi olonsa hieman rauhattomaksi. Pian se kaikki taas alkaisi.

[sya]

// Kuulostipa härskiltä >:---D

Askeleet upposivat auringon lämmittämään hiekkaan, joka tosin alkoi jo hieman viilentyä auringon tehdessä hiljalleen laskua. Niin tosiaan, aurinko oli laskemassa ja vasta nyt se karu tosiseikka iskeytyi kaksikon tajuntaan kuin salama kirkkaalta taivaalta. Emilyn vakava lapsenkatse sen kuin synkentyi auringon tippuessa hitaasti taivaalta siinä missä Jasonin ilme suorastaan liekehti piilevää pakokauhua. "Kyllä me selvitään.", Emily totesi rauhallisesti, sillä pikkutyttö oli yllättävän viisas. Panikointi vain pahentaisi tilannetta. Oli siis paljon parempi ottaa rauhallisesti ja jatkaa määrätietoista etenemistä - sillä pääsisi vielä pitkälle.

Aina asiat eivät kuitenkaan menneet ihan niin kuin elokuvissa - ei ainakaan pandemian valtaamassa maailmassa. Kaksikon kulkiessa pehmeällä hiekalla, keskeytti matkan epämääräinen kurkkukröhäisy, joka ei edes tullut ihmisen suusta. Ääni oli liian karhea ollakseen elävästä ihmisestä peräisin. Sai olla sokea jos ei huomannut nuoren surffarin ja pikkutytön taakse useiden metrien päähän kuin tyhjästä ilmestynyttä yksinäistä kulkijaa, jonka näkeminen reväytti kummankin selviytyjän silmät seepposen selälleen. Kulkija oli ruma kuin synti, suoranaisessa mätänemispisteessä roikkuva ruumis. Emily hengähti pelästyneenä ja otti vaistomaisesti askeleen taaemmas siinä missä Jason vetäisi vyötäröllään roikkuvan macheten ulos tupestaan. Nuoren miehen kasvoissa paistoi päättäväisyys, mutta samaan aikaan silkka epätoivo. Jason inhosi tappamista, hän inhosi sitä niin luojattoman paljon jopa kuolleiden suhteen. Nuorukainen lähes irvisti ajatellessaan tulevaa, mutta oli valmis tekemään kaikkensa suojellakseen Emilyä.

Pikkutyttö kiljaisi pelästyneenä ja herätti tilanteen vakavuuden kaikkien tietoisuuteen. Tämä paikalle eksynyt kulkija ei nimittäin ollut yksinäinen tapaus. Toiselle puolelle rantaa oli ilmestynyt rujosti örisevä kulkijalauma, joka oli saapunut paikalle lähes yhtä äänettömästi kuin se yksinäinenkin tapaus. Mistä noita pirulaisia oikein riitti? Tytön rauhallinen ulkokuori murtui, sillä tuota pelotti. Pieni sydän hakkasi rinnassa ja silmistä paistoi puhdas pelko. Pakotietä ei ollut, joten Jasonin jalkoja vasten yritettiin turvautua parhaan mukaan siinä missä nuorimies käänteli villisti aseensa suuntaa kohti kulkijoita kuin valitakseen ketä tirvaisisi ensimmäisenä. Kummankin seliviytyjän kasvoilta paistoi silkka paniikki, mutta tähän ei voinut hyytyä.

[Karma]

: Jos mie ny oikein ymmärsin, niin Jason ja Em on ny piiritettyinä eiks je?


Nuhruisiin suoriin housuihin pukeutunut mies oli uppoutunut omiin ajatuksiinsa, mikä oli enemmän kuin vaarallista näinä vaikeina aikoina. Koskaan ei voinut tietää kuka pääsisi yllättämään ja olisiko yllätys iloinen vai ei. Dean hieraisi otsaansa ja katseli kauniisti kimmeltävää suolavettä. Kuinka ihana paikka tämä saari olisikaan, jos kaikki olisi kuin ennen. Dean ei epäillyt hetkeäkään, miksi hänen tyttärensä oli halunnut tulla opiskelemaan juuri tänne. Havaijin luonnon kauneus oli jotain uskomatonta ja ennennäkemätöntä. Mutta aivan yhtä ennennäkemätöntä oli pandemia, tämä vitsaus, joka kuritti saarta ja sen kansalaisia hyvin raa'alla tavalla. Mies sulki silmänsä hetkeksi ja henkäisi syvään. Mielessään hän toivoi, melkein rukoili, että löytäisi Ivoryn mahdollisimman pian. Elossa ja terveenä. Sitä mies kaikista eniten toivoi.

Hiljaisuuden rikkoi hetkeä myöhemmin kiljaisu, joka oli selvästi peräisin nuorelta naiselta. Ehkä tytöltä. Välittömästi Dean avasi silmänsä ja hänen sydämensä alkoi takoa. Adrenaliini virtasi hänen suonissaan, sillä sen tuo pelokas kirkaisu oli aiheuttanut. Mies ei miettinyt hetkeäkään, kun hän otti aseensa putkilaukun sivutaskusta ja latasi sen niin nopeasti kuin hän vain pystyi. Kun hän oli valmis, lähti mies harppomaan rantahiekassa suuntaan, josta ääni oli kuulunut. Dean uskoi olevansa lähellä äänen aiheuttajaa, joka oli selvästi pulassa. Mies ei voinut jättää selvittämättä, mitä vähän matkan päässä oikein tapahtui, sillä joku oli selvästi pulassa. Ja se joku saattoi olla Ivory.

Dean juoksi suhteellisen helposti hieman upottavassa hiekassa. Ohimennen hän katsoi taivaalle ja näki auringon alkaneen jo laskea nopeammin. Pian helvetti olisi irti, joten nyt oli oltava nopea. Kulkijat olivat jo liikkeellä, mistä kiljaisu oikeastaan oli kielinyt. Mies ei aikaillut, sillä hän ei halunnut hukata hetkeäkään. Ihmishenki oli pulassa tuolla jossain.

Pian miehen näkökenttään eksyi yksinäinen kulkija, joka oli oikeastaan laahaamassa ruumiineritteiltä löyhkäävää ruhoaan pois päin siitä suunnasta, josta Dean oli saapunut. Ja vähän matkan päässä tästä yksittäisestä kulkijasta vesirajan tuntumassa oli kaksi ihmishahmoa, jotka olivat vielä elävien kirjoissa. Vaikka Dean olikin vielä kaukana, pystyi hän erottamaan ihmiset suhteellisen nuoriksi iältään. Mies harppoi vielä lähemmäksi, pysähtyi ja tähtäsi varman laukauksen Glock 17 -pistoolillaan kulkijan takaraivon lävitse. Välittömästi tarkan osuman jälkeen zombie kaatui hiekalle päästäen hiljaisen korahduksen. Kun kulkija oli kanveesissa, Dean huomasi niiden kahden ihmisen takana lähestyvän lauman kulkijoita, joita oli lukuisia. Ongelmaa ei siis oltukaan vielä ratkaistu.

"Tänne päin!" mies huusi kaksikolle ja harppoi nopealla tahdilla lähemmäs heitä. He pääsisivät mahdollisesti turvallisemmille alueille, jos he palaisivat Deanin jälkiä takaisin päin. Päästyään noin viiden metrin päähän pienestä tytöstä ja vaaleahiuksisesta nuorukaisesta, mies loi nopean silmäyksen heihin ennen kuin hän tähtäsi aseellaan lähestyvää kulkijajoukkoa kohti yrittäen ampua muutamaa lähimpänä olevaa örisijää.